Tässä artikkelissa mainittujen henkilöiden nimet on muutettu.

Mirja kävi ala-asteensa kyläkoulussa, jossa kaikki tunsivat toisensa. Hän oli sosiaalinen ja iloinen, aktiivinen ja vilkas tyttö, jolla oli paljon ystäviä. Koulumenestyskin oli huippuluokkaa. Kun tuli aika siirtyä yläasteelle lähimmän kirkonkylän kouluun parinkymmenen kilometrin päähän, odotti Mirja tulevaa syksyä innolla. Olihan hienoa päästä vähän suurempiin ympyröihin ja saada uusia kavereita.

Yläastetta edeltävä kesä oli helteinen ja tyttö vietti lähes koko lomansa ulkona, sisällä käytiin vain nukkumassa. Helposti ruskettuva ja pigmentiltään tavanomaista suomalaista tummempi Mirja paahtui auringossa kahvipavun väriseksi ja nautti kesästään niin kuin vain teini-ikää lähestyvä nuori voi.

Ensimmäisenä koulupäivänä bussimatkalla hänen mahaansa kipristeli positiivisesta jännityksestä ja odotuksesta. Samalle luokalle tuli vain muutama ala-astetoveri, muut olivat uusia kasvoja. Kun tuli ensimmäisen välitunnin aika, meni Mirjan hymyhuulin juttelemaan uusille koulukavereille.

Likipitäen ensimmäinen kommentti vastapuolelta oli, että ”mitä sinä mustalainen siinä iniset”. Tytön tyrmistys oli suuri, eikä hän saanut sanaa suustaan.

Tuosta hetkestä alkoi kolmen vuoden koulukiusaaminen. Kiusaajarinkiin liittyivät lähes kaikki omanluokkalaiset ja moni rinnakkaisluokiltakin, mukana oli sekä tyttöjä että poikia.

Aktiivisuudestaan ja sosiaalisuudestaan huolimatta varsin herkkä tyttö ei osannut puolustautua, vaan käpertyi kuoreensa. Ja kun vielä murrosikä ja siihen liittyvät muutokset tekivät tuloaan, oli omaan persoonan kohdistuva arvostelu kivuliaampaa. Kiusaaminen alkoi sanallisena väkivaltana, eteni mustalais-, mutiais- ja äpäräninimittelyistä huoritteluun ja sanalliseen väkivallalla uhkailuun, lopulta jopa fyysiseen sellaiseen. Kun Mirja aikansa oli kuunnellut kommentteja, kuinka hänen pitäisi laittaa paperipussi päähänsä, etteivät muut oksenna moisen rumuuden näkemisestä, mennä nurkan taakse ja ampua itsensä tai muuten vain kadota maailmasta, alkoi mieli murentua. Hän kävi suihkussa päivittäin vähintään kymmenen kertaa, kun kuulemma haisi pahalle ja lopulta pesurutiineihin kuului myös juuriharjan käyttö, jotta iho olisi edes sen avulla vaalentunut. Ei vaalentunut, vaan hankaantui verille. Rusketus katosi aikanaan, mutta peruspigmentti kun jäi. Fyysisen väkivallan alettua keho oli kipeä lyönneistä - kouluun meno tuntui mahdottomalta. Hän oli lähtevinään kouluun, mutta piiloutui bussipysäkin taakse ja hiipi kotiin, kun kukaan ei nähnyt.

Tyttö lintsasi koulusta suuren osan yläasteajastaan, mutta suoriutui kolmen vuoden koettelemuksesta murskatuin itsetunnoin - yllättävän hyvin arvosanoin. Kiitos ymmärtävän luokanvalvojan, joka antoi käytännössä tenttiä koulun läpi itsekin aikanaan kiusatuksi joutuneena. Mirjan oma valinta oli, ettei hänen perheelleen saanut asiasta kertoa, sillä häntä hävetti. Päätös oli väärä, sillä kertomalla koettelemus olisi varmasti ollut pienempi.

Jäljet eivät koskaan katoa

Miten tuo aika sitten vaikutti Mirjan tulevaisuuteen? Itsetunto ihmisenä mureni pysyvästi, eivätkä sen jättämät jäljet koskaan parane. Arpeutuvat kyllä, mutta eivät katoa. Hän tulee aina olemaan epävarma, erityisesti ihmissuhteissaan. Nuorempana seurustelusuhteet kariutuivat epäluottamukseen sekä kumppania mutta ennenkaikkea itseä kohtaan. Hän lopetti suhteensa lyhyeen, koska oli varma, että on vain ajan kysymys, kun toinen jättää. Sillä eihän hän voi olla kenenkään kiintymyksen tai rakkauden arvoinen, koska on  – ruma ja huono. Kiusaaminen vaikeutti aikanaan myös työelämää. Mirja tyytyi hyvin vähään eikä uskaltanut tavoitella vähänkään haastavampaa työtä, kun ei siihen kuitenkaan kykenisi. Ajan myötä tilanne kuitenkin normalisoitui.

Koulukiusaaminen tulee aina jossakin ajatusten taustalla kummittelemaan. Elämän hallintaan joutuu keskittymään aivan toisella intensiteetillä kuin ”ehjän” itsetunnon omaava. Koulukiusaaminen on aina vakava, pahimmassa tapauksessa koko elämän ajan varjostava taakka. Jotkut selviävät siitä paremmin kuin toiset, mutta kukaan kiusatuista ei voi kiusaamista koskaan unohtaa. Duudsonien käyttämä vertaus on hieno: rypistetty paperi ei siliä, vaikka siltä pyytäisi anteeksi.

Kiusaajakin kärsii usein

Usein kiusaajakin on uhri. Mika, yksi kiusaajista oli tavanomaista lyhyempi poika, ja tuli haastavista kotioloista, taistellen tiensä yhdeksi muista. Häntä itseään ei kiusattu, mikä johtui urheilijaveljistä. Mika itse ei osannut kuin potkia, ensin palloa ja sitten muita. Hän halusi tulla huomatuksi ja arvostetuksi kuten veljensä, mutta kun fyysisiä edellytyksiä ei ollut, piti keksiä jotain muuta.
Älykkäällä pojalla oli myös lukihäiriö, joka piti jollakin tavalla peittää ja helpointa oli piilottaa se häiriköimällä ja yleisellä kukkoilulla. Mika oli mestari muiden lietsomisessa, hän sai helposti kasaan jengin, joka kollektiivisesti osallistui kiusaamiseen. Todellisuudessa pojalla oli varsin huono itsetunto, jota hän kompensoi käytöksellään. Mika heijasti kaiken oman pahan olonsa kiusattuun. Joskus vuosien päästä kiusattu ja kiusaaja kohtasivat, ja tuolloin Mika itse kuvaili tapahtunutta seuraavasti:

- Jotenkin oli herätettävä huomiota. Niinpä tein sen isoon ääneen ja idearikkaasti. Sisimmässäni inhosin itseäni, ulkonäköäni, ääntäni ja minusta tuntui, että haisin pahalle jatkuvasta pesuaineilla hinkkaamisesta huolimatta. Tavallaan kiusasin Mirjaa niillä sanoilla, joilla olisin voinut kuvailla itseäni. Olin kateellinen hänelle hänen älykkyydestään ja arvosanoistaan. Minusta hän oli sitä paitsi todellisuudessa kaunis. En kaipaa itsesääliä, mutta koen olevani olosuhteiden ja tunnepuolen kyvyttömyyteni uhri. Itseni uhri. En olisi halunnut olla paha, mutta en osannut muutakaan. Kunpa joku olisi puuttunut asiaan.

Asiaan on puututtava ajoissa

Olet itse sitten kiusattu, kiusaaja tai kiusaamisen todistaja, parasta mitä voi tehdä, on puuttua asiaan ajoissa. Pahinta on antaa asian olla, lakaista se maton alle. Kiusaaminen ei ole missään olosuhteissa sallittua, ei sanallisena eikä fyysisenä. Meistä jokainen on saman arvoinen ja meistä jokaisella on omat vikamme, poikkeavat puolemme tai puutteemme. Kukaan meistä ei ole toista parempi ja meillä jokaisella on oma paikkamme maailmassa, vaikka emme sitä juuri tällä hetkellä tunnistaisikaan.

Näin koulujen alkaessa kannustamme itse kutakin lukijaa iästä riippumatta kulkemaan avoimin silmin ja sydämin ja puuttumaan mahdollisesti havaitsemaansa kiusaamiseen välittömästi – kohdistui se sitten omaan lapseen, tuttuun tai tuntemattomaan kanssakulkijaan. Puuttumaan sivistyneesti, rakentavassa hengessä ja tuomitsematta, mutta joka tapauksessa puuttumaan.

Koulukiusaaminen2